Henri HeikkinenEnnen vanhaan taidepiirit olivat radikaaleja. Oli Hannu Salaman Juhannustanssit, paskaa heittelevä Jumalan teatteri, Teemu Mäen kissantappovideo jne. Oikein yrittämällä yritettiin tehdä jotain, mikä kohauttaisi ja järkyttäisi vanhoillisia pöyristyjiä.
Kulttuuripiireissä ollut (vasemmistolainen) nuoriso on oikeastaan koko 1900-luvun kyseenalaistanut edellisen sukupolven arvot, joita se piti vanhoillisina. Hannu Salaman ja monen muun aikansa radikaalin kohdalla muistutettiin, miten yksilön sananvapaus kuului asettaa etusijalle siihen nähden, aiheuttiko se mahdollisesti jollekulle toiselle mielipahaa.
Ja mielipahaa silloin haluttiinkin aiheuttaa. ”Haluan kohteliaimmin ilmoittaa, että olen romaanillani Juhannustanssit halunnut pilkata ja loukata kansalaisten jumalakäsitystä ja uskonnollisia tunteita”, Hannu Salama kirjoitti asiaansa käsitelleelle syyttäjälle.
Nykyään mikään tuollainen ei enää oikeastaan hetkauta yhtään ketään. Olkoon vaikka ulostetta syövä trans-musta-homo-mannerheim, joka palvoo saatanaa. Ketään ei kiinnosta ja internetistä löytyy paljon ”kovempaa” kamaa jo huumorisivuilta.
Kun perinteinen kapinan kohde, kristitty konservatiivi ei enää mistään järkyty, on mukaradikaali apurahoitettu nykytaide menettänyt sen vähänkin symbolisen, kapinallisen merkityksensä ja edustaa enää esteettistä ja sisällöllistä itseään – joka on yleensä täyttä paskaa muiden kuin taiteilijakuplassa olevien vasemmistolaisten ja kultturelliksi pyrkivien punahousuisten juristien silmissä.
Nurinkurisesti, kapinallisuuden inflaatiosta huolimatta, ei varmasti koskaan ole ollut näin helppoa olla pahennusta herättävä radikaali.
Jos ei osaa postmodernien diskurssien kaikkia viimeisimpiä finessejä, voi helposti aiheuttaa kohun ja massamielensäpahoittamisen, jos vain erehtyy käyttämään tavallista arkikieltä julkisesti tai kysymään vääriä kysymyksiä väärässä paikassa. Puhumattakaan huumorista.
Pitää osata nähdä kaikki mahdolliset ja mahdottomat piilosyrjinnän rakenteet, tunnistaa kaikki lasikatot, -seinät ja -lattiat ja muistaa kaikissa väleissä pyydellä anteeksi omia ja isien syntejä, etuoikeuksia ja sellaisiakin asioita, joiden kanssa itsellä ei ole osaa eikä arpaa.
Muuten on vähintään persu ja todennäköisesti natsi.
Vaikka ei edes tarkoittaisi aiheuttaa mielipahaa niin kuin ”aito” postmoderni radikaali, vaan yrittäisi asiallisesti tuoda mielipiteensä esiin, joutuu väärästä mielipiteestä välittömästi sosiaalisen median lynkkauspartioiden hampaisiin.
Kirkollisten piirien närkästys viisikymmentä vuotta sitten on todella mitätöntä verrattuna 1960-luvun nuorten ja heidän pilalle hemmotellun jälkikasvunsa pyhään vihaan kaikkea sellaista kohtaan, joka on oman maailmankuvan vastaista.
Tällainen kulttuuri-inkvisitio olisi todella pelottavaa, jos historia ei olisi jatkuvaa aaltoliikettä. Ennen pitkää nyt vallalla oleva sensitiivisyysliike aiheuttaakin itselleen entistä radikaalimman vastavoiman.
Jos minua yhtään mikään yhteiskunnallinen asia enää kiinnostaisi (ja minulla olisi paljon rahaa), voisin vaikka vittuillakseni edustaa sitä vastavoimaa. Nyt joku muu saa olla se Suomen Donald Trump – ja varmasti sellainen tulee. Sitä odotellessa kannattaa hamstrata poppareita ja seurata vaikka Timo Hännikäisen seikkailuja kulttuurin maailmassa.
Kommentoi